Juna

Kirjoittaja Ari Voutilainen
Lukuaika 6 min
15.04.2022

Istun rämisevässä junassa matkalla Roomasta Reggio Calabriaan. Viereisen penkin rouvat keskustelevat intohimoisesti ruuasta, he huitovat käsillään ja huudahtelevat. He puhuvat juustosta, he arvioivat sen kypsyyttä ja vertailevat rakennetta. Toinen painottaa tiiviyden tärkeyttä, toinen vannoo lohkeavuuden nimeen. He keskustelevat äänekkäästi ja ympäristöstä välittämättä. Muiden katseet eivät heitä häiritse, eikä katseita edes ole. Rouvien kuuluu intoilla, heidän on heristeltävä kovia hoitamattomia käsiään, heidän suoranainen velvollisuutensa on synnyttää sisällöltään toisarvoista puhetta.

Meren tummentamien tasakattoisten talojen vyöhyke rajautuu junan toisella puolella kohoavaan louhikkoiseen vuorenrinteeseen. Jääräpäiset pensaat roikkuvat kiinni varisevassa maassa, vaikka vuorenhuipulta vierii irtosoraa niiden päälle ehtymättömänä virtana. Pensaat kiristelisivät hampaitaan, jos niillä sellaisia olisi. Punaruskea sairas maa halkeilee, vesi ei enää sitä pelasta. Aikanaan vesi vie mukanaan viimeisen multaisen kokkareen ja jättää jälkeensä pelkkää kiveä.

Vaihdan asentoa hiostavalla penkillä ja riisun kosteanryppyisen takkini. Turruttava junan melu hakkaa korvat lukkoon ja avoimista ikkunoista vaunuun tunkeutuva pöly kaihertaa limakalvoilla. Huonosti nukutut yöt vaativat saataviaan.

Pysähdymme betonista rakennetulle asemalle. Lyhyt hiljaisuus kohisee aisteissa. Sitten juna jatkaa matkaansa kohti Napolia. Ihmiset junassa vaihtuvat, mutta puhe ei taukoa. Tummat suut eivät voi olla vaiti, koska puhe on Italian komppi.

Juna on likipitäen täysi ja eteeni istahtaa kumarainen harmaahapsi. Hän nojaa kävelykeeppinsä ja mutisee itsekseen. Uurteiset huulet verhoavat hampaattomia ikeniä, kaihiset silmät hapuilevat kiintopistettä. Yllättävän sulavalla liikkeellä vanhus sieppaa takkinsa kätköistä vaalean leivän ja murtaa siitä palasen.

Ojennan repustani juustoa leivän painikkeeksi ja nyökkään sanattoman anteeksipyynnön viereisen penkin rouville. Häpeilen juustokimpaleeni koskettamista. Rouvat ovat luoneet ympärilleen auran, joka viestii, että ainoastaan heillä on oikeus käsitellä juustoa. Minä en ole juustoa omin käsin valmistanut. Mutta vanhus ottaa juustoni vastaan ja kiittää ja vaipuu takaisin unettavaan harmauteensa.

Jätteiden lämmin tuulahdus ohi kiitävästä taajamasta kouristaa mahan kiinni selkärankaan. Juon reilun kulauksen hiilihapponsa kadottanutta vettä ja nostan ikkunan kiinni. Vanhus on sulkenut silmänsä ja nuokkuu. Lähes kalju pää kumartelee vaunun epätasaiselle taivallukselle. Naapuriraiteella Roomaan matkaava juna työntää päällemme kuurouttavan paineaallon.

Napolista junaan nousee pitkä mies, kiukkuinen nainen, nuori pariskunta sekä neljä lihavaa keski-ikäistä miestä. Huomioni vie pitkän miehen kädessään hypistelemä rukousnauha. Ryppyinen käsi hyppää nauhan ensimmäisen helmen yli aloittaessaan uuden kierroksen. Käsi soutaa valkeassa paidan hihassa, luisevat sormet tanssivat nahkaisen nauhan muodostamassa piirissä. Ruskean- ja violetinkirjava hyljeksitty helmi on muita kookkaampi ja epämuotoinen, pinnaltaan karhea ja litteä. Muut helmet ovat täydellisen sileitä ja pyöreitä.

Kiukustunut nainen jatkaa sättimistään kohdistamatta hyökkäystään kehenkään. Hän kopistelee tomua vaatteistaan ja levittelee kantamuksensa vaunun lattialle. Nyytit tuoksuvat yrteille ja valkosipulille. Vähitellen nainen tyyntyy ja tarjoilee kanssamatkustajille leipää ja tomaatteja.

Ujo saksaksi keskenään kuiskaileva nuoripari koettaa parhaansa mukaan tehdä tilaa muille. Hämillään he siirtelevät rinkkojaan ja nostavat ne tavarahyllylle. Laihan tytön vaatteet ovat hiestä märät. Poika kehottaa tyttöä vaihtamaan ylleen jotain kuivempaa, mutta tyttö ei suostu vieraiden nähden riisumaan edes huiviaan.

Pyöreämahaiset miehet istuvat lähekkäin ja kertovat toisilleen kaskuja. He ovat ulkoilman karaisemia työläisiä. Heille onni tarkoittaa öljyistä ruokaa, siestaa, ystävien seuraa ja lasillista kotikylän viiniä ennen vuoteeseen käymistä. He tekevät työnsä isiltä oppimiaan lauluja laulaen, heittävät noppaa kivetyllä kadulla ja hyppyyttävät polvillaan ilosta hihkuvia lapsenlapsiaan.

Tarkkailen ihmisiä ja arvuuttelen heidän ammattejaan, perhesuhteitaan ja intohimojaan, kunnes täysi rakko pakottaa minut orientoitumaan tähän hetkeen. Anteeksipyydellen raivaan tieni viereiseen vaunuun, jossa on wc. Avaan wc:n oven ja vain vaivoin kykenen pidättämään yökkäyksen. Virtsatessa pudistelen päätäni kuin pelokas koira. Ulosteen haju ja helle ovat klaustrofobinen yhdistelmä. En pese käsiäni, mutta tuhlaan peräti kolme kallisarvoista puhdistuspyyhettä.

Poistuessani wc:stä törmään nuoreen naiseen, jonka silmät ovat kuin kauhusta laajenneet. Hän on punainen ja hikoilee vuolaasti. Tiedustelen hänen vointiaan, mutta naisen katse käskee minua painumaan hiiteen.

Pysähdyn hetkeksi vaunujen väliseen tilaan, koska siellä ei ole muita. Hetken vaunut huojuvat eritahtisesti ja minä en kuulu kumpaankaan. Samanlaisen ulkopuolisuuden tunteen kokee raitiovaunussa, kun nojaa tankoon eikä salli katseensa pysähtyä oveen, vaan katso läpi koko junan. Silloin näkee toisen ulottuvuuden kuin televisiokuvana, näkee ihmiset tässä ja nyt, vaikka he nytkähtelevät ja heilahtelevat ennustamattomasti, eivätkä he liiku, kun sinä liikut vaunusi mukana. Voit nähdä ihmisten keskustelevan, mutta et kuule sanoja, koska television ääni on mykistetty. Näet historiaan tai tulevaan, näet toiseen aikaan valintasi mukaan. Edellinen vaunu meni joskus kymmenen vuotta sitten, tai se on tulossa vasta sukupolven vaihduttua. Joka tapauksessa nuo ihmiset eivät ole oikeasti, vaikka näet heidät, he ovat aaveita, olevaisen varjoja, metrovaunuun loukkuun jääneitä astraaliruumiita ja heidän kohtalonaan on matkustaa ikuisesti samalla linjalla, ikuisesti samaa pysäkkien välillä. Ja he ovat katkeria, koska heidän osansa on ankea ja he vastaavat katseeseesi kateellisina. He ovat sinulle kateellisia, koska sinä kykenet astumaan laiturille ilman, että maailmasi katoaa. He ovat metron kummituksia ja heidät näet vilkaistessasi mihin tahansa viereiseen vaunuun.

Konduktööri kysyy matkalippua ja katkaisee ajatukseni. Noukin lattialle pudonneen takkini ja kaivelen sen taskuja. Löydän lipun ja painan sen konduktöörin suureen kouraan. Konduktööri nostaa lipun silmiensä korkeudelle ja tutkii sitä otsa kurtussa.

– Lippunne ei kelpaa tässä junassa, konduktööri sanoo ja vaientaa koko vaunun, minkä ei pitäisi olla mahdollista. – Lippunne on epäkelpo, hän jatkaa. – Teidän olisi pitänyt nousta junasta Napolissa.

Hätäännyn ja vilkuilen ympärilleni. Ihmiset tuijottavat. – Ostin lipun Reggioon saakka, änkytän.

Konduktööri ojentaa lipun takaisin. – En voi leimata tätä, hän selittää. – Teidän on noustava kyydistä Salernossa.

– Mutta minun on ehdottomasti päästävä Reggioon, huudahdan, mutta vaikenen, kun viereisen penkin rouvat tekevät ristinmerkkejä.

Muiden liput kelpaavat. Kiukkuinen nainen, joka ei enää ole kiukkuinen, jopa syleilee konduktööriä. Nuoret saksalaiset syleilevät toisiaan. Pyydän saada katsoa edessäni istuvan vanhuksen lippua. Se näyttää tavalliselta, vaikka siihen ei ole merkitty pääteasemaa. Ihmettelen asiaa, mutta vanhus vain pyörittää päätään.

Vaunun tunnelma on muuttunut. Ihmiset ovat vaivaannuttavan levollisia, lihavat miehet keskustelevat suillaan, eivät silmillään, heidän silmänsä katsovat ohi. Viereisen penkin rouvat punnitsevat juustokimpaleita käsissään yhä uudestaan ja uudestaan. Nuori pari suutelee.

Kun vanhus silittää päätään ja poistaa samalla puolet vähäisistä hiuksistaan, kiljaisen ja hypähdän jaloilleni. – Oletteko kunnossa, kysyn.

Vanhus varistaa hiuksensa lattialle. Hänen kasvonsa eivät ole enää pelkästään harmaat, ne ovat kirjavat, harmaa ympäröi viininpunaisia ja mustia läikkiä. Kokoan vähäiset tavarani ja siirryn kauemmas.

Vapaata istumapaikkaa ei löydy. Ahtaudun matkalaukuille varattuun soppeen. Sieltä näen koko vaunun. Hylkäämälleni paikalle on asettunut rehevä nainen. Nainen pitelee itseään kädestä. Lyhyet sormet haparoivat hikisinä otteesta toiseen. Nahkeat porsaanväriset sormet vaihtavat asentoaan suolaisen ihon kuvottavuutta väistellen.

Hieraisen silmiäni. Rehevä nainen kuorii ihoa käsistään. Iho irtoaa suurina levyinä, punainen liha paljastuu. Vielä enemmän järkytyn muiden ihmisten reaktioista, koska niitä ei ole. He katsovat, mutta eivät näe. Nuori pari jatkaa suutelemista, vaikka tytön ranne on ilmiselvästi murtunut. Käsivarren luut sojottavat luonnottomassa kulmassa, sormet ovat turvonneet purppuraisiksi.

Suljen silmäni. Avaan silmäni. Suljen. Avaan. Näky ei katoa. Luisevat kädet tavoittelevat otetta vaatteistani, kun rynnistän wc:n ovelle. Sulkeudun koppiin ja valahdan lattialle. Kämmeneni osuu johonkin tahmeaan, en välitä. Painan korvan ovea vasten. Junan natinan lisäksi kuulen mölähdyksiä, parkaisuja, voihketta, laahaavia askeleita. Vapisen ja melkein purskahdan nauruun.

En tiedä, kuinka kauan aikaa kuluu. Äänet oven takana vaimenevat. Juna hidastaa ja pysähtyy. Uskaltaudun raottamaan ovea. Näen vain hämärää. Konttaan pois wc:stä ja nousen jaloilleni. Juna seisoo asemalla, ilmeisesti Salernossa. Vilkaisen oikealle, vaunu on tyhjä. Käännän katseeni vasemmalle, siellä on ulko-ovi. Oven yläpuolella palaa himmeä valo. Vaunun lattialla on sikin sokin matkatavaroita, ruuantähteitä, vaatteita, multaa ja kiviä. Joudun ponnistelemaan päästäkseni pois.

Vaunun ovi ei halua aueta. Minusta tuntuu, että kysymys on nimenomaan halusta. Ovi toimii, mutta ei halua. Kun painan vihreää nappia, mekanismi suhahtaa lupaavasti ja ovi raottuu. Raottuu ja harkitsee ja sulkeutuu. Painan nappia, painan nappia, toistan aktia kuin rituaalia. Lopulta pillastun ja etsin lattialta käsiini painavan esineen, jonkinlaisen tangon, ja lyön sillä ovea. Yhtä hyvin voisin lyödä Colosseumin kylkeä, mitään ei tapahdu, paitsi kehossani, joka värähtää iskun voimasta. Lyön, koska en muuta osaa.

Astalon helähdykset kaikuvat korvissani enkä heti huomaa hahmoa, joka asettuu viereeni. Se on konduktööri. Hän ei näe minua, sillä hänellä ei ole silmiä. Erehtymättömän tarkasti konduktööri kuitenkin osuu lihattomalla sormellaan nappiin, joka avaa oven. Eikä ovi vastustele, vaan syöksähtää kuuliaisesti sivuun. Avaan kourani, tanko putoaa varpailleni, loikkaan ulos. Nilkkaa vihlaisee ja kaadun, matkatavarat kolisevat selkää vasten.

Makaan siinä ja huohotan ratapihan lemua. Tuntuu kuin hengittäisin kiviä. Kun käännyn, en odota mitään. Silti hämmästyn. Juna on poissa. Kurotan ja tunnustelen kiskoa. Se on mykkä. Radalla ei ole liikennettä.

Asemarakennus on kulmikas ja mahtipontinen ja kirkkaasti valaistu. Seison katoksessa ikkunan vieressä ja tuijotan odotusaulassa istuvia ihmisiä. He käyttäytyvät normaalisti. Yksi lukee lehteä, toinen torkkuu kädet puuskassa, kolmas juttelee neljännen kanssa, viides rapsuttaa koiraansa.

Kerään kaiken rohkeuteni ja kävelen aulaan. Kukaan ei katso, ketään ei kiinnosta. Istahdan laitimmaisen penkin päähän ja yhtäkkiä huomaan olevani tavattoman janoinen. Avaan reppuni, mutta ei siellä ole juotavaa.

Odotusaulan kulmassa on kahvila. Löydän takin taskusta palloiksi rutistuneita seteleitä. Minun on pakko saada juotavaa. Horjun kahvilaan, pudotan repun jalkoihini ja nojaan tiskiin. Barista ottaa tilaukseni vastaan lähes huomaamattomalla nyökkäyksellä, espresso ja lasillinen vettä. Ensin saan eteeni kahvin. En koske siihen, mutta kun vesi saapuu, juon sen yhdellä kulauksella ja pyydän toisen. Barista nostaa katseensa ja paljastaa mustat mädät hampaansa. Säihkyvän vihreä kärpänen lennähtää ulos hänen vasemmasta sieraimestaan ja laskeutuu tassin reunalle.

Kuulen jarrujen kirskuvan, kun juna saapuu asemalle.

Ari Voutilainen

Kirjoittajan muita novelleja

Kenkä

Sade

SUODATA SUODATA