Avain

Kirjoittaja Ari Voutilainen
Lukuaika 3 min
20.02.2022

Kapuaminen Tre Novembre -aukiota hallitsevaan kellotorniin oli riitti, joka täytyi suorittaa. Lasten keskuudessa sitä pidettiin miehuuskokeena, vaikka koe koski sekä poikia että tyttöjä. Toveripiirin jäsenyys lankesi automaattisesti niille, jotka selvittivät nuo kiviset askelmat, joita edelleen on 165. Minulle Torre Apponale toi kunniaa. Nousin torniin useammin kuin kukaan muu, ja tein sen pimeässä, tein sen yöllä.

Tornin ovet lukittiin auringonlaskun jälkeen, mutta minulla oli salainen keinoni. Kaupunki luovutti kunniakansalaisilleen Torre Apponalen avaimen molemminpuolisen luottamuksen vertauskuvana. Isäni Valentino Muratori kuului tuohon sinänsä kyseenalaiseen joukkoon, jonka kyseenalaisuutta isän sisilialaisuus ei ainakaan vähentänyt.

Kyltymättömässä lapsen uteliaisuudessani halusin tietää, oliko avain aito vai ei. Sopisiko se kellotornin puisen oven lukkoon vai ei? Pihistin ruostuneen avaimen isän työhuoneen vitriinistä ja ripustin tilalle palaneen makasiinin raunioista löytämäni vaihdokin. Kukaan ei havainnut eroa, ei silloin eikä koskaan myöhemmin. Ja nyt isäni kuoltua sillä ei enää liene merkitystä kenellekään. Kaiken lisäksi tiedän, että oikea avain on tallessa, en vain pääse siihen käsiksi.

Tornin oven lukko siis totteli avainta. Sulkiessani raskaan oven takanani en tuntenut katumusta, olin pelkästään ylpeä ja jännityksestä huumaantunut. Selvitettyäni avaimen arvoituksen annoin uteliaisuudelle täyden vallan. Käsikopelolla nihkeää kiviseinää tunnustellen nousin tornin huipulle ja laskin portaiden lukumäärän ensimmäisen kerran. Noin 20 askelman välein tornin seinään puhkaistuista ikkuna-aukoista lankesi portaisiin kapeita harmauden kaistaleita, mutta muutoin pimeys oli rikkumaton. Sokeus ei kuitenkaan häirinnyt, päinvastoin. Ilman valoa tunsin itseni itsevarmemmaksi. En pelännyt tornin korkeutta, koska en sitä nähnyt.

Mutta tornin huipulta löysin uskomattoman näyn, näkymän yli öisen Rivan. Ja tuon punatiilisten kattojen hallitseman maiseman vuoksi lapsuuteni kaupungista tuli minulle rakas. Kellotornin laelta tarkasteltuna vuoren kainalossa uinuva Riva oli vaarallinen ja kiehtova, tyystin erilainen kuin tuttu ja tylsä Riva, jonka kohtasin päivisin. Ensimmäisenä yönä istuin tornin ruskeanpunertavaan kiveen nojaten ainakin tunnin. Seuraavana yönä palasin ja kesän aikana vietin tornissa varmaan yhtä paljon aikaa kuin vuoteessani. Enkä koskaan paljastunut, en jäänyt kiinni eikä minua etsitty.

Kellotornin ohella Rivassa parasta oli rantatie, sen kapeat sillat, jyrkät mutkat, rahiseva hiekka, ikituuheat pensaat, karppilammikot, puiston vanhat puut. Ja tietysti jäätelö, jota myytiin kadun varrella. Jäätelö oli niin hyvää, että olin valmis suuriinkin uhrauksiin saadakseni tötterön tai pikarin, aistiakseni makeuden, viileyden, mansikan, pähkinän ja suklaan vastustamattoman yhdistelmän.

Tähystyspaikkani tarjosi minulle lähes esteettömän näkemän rantatielle. Päivisin tielle kerääntyivät jäätelönmyyjien lisäksi turistit, lemmenkipeät nuoret, keuhkojaan tuulettavat vanhukset, urheilijat, puutarhurit, jalkaisin partioivat poliisit ja tietysti uimarannan houkuttelemat lapset ja auringonpalvojat. Öisissä mielikuvissani tiellä kohtasivat merirosvokaapparit, haudoistaan nousseet zombit, naamioituneet kostajat, ulkoavaruuden olennot, vuorenpeikot, vastavakoilun agentit ja liittoutuneiden laskuvarjojääkärit. Mielipuuhaani oli keskittää huomioni yksittäiseen yönkulkijaan ja kuvitella hänet englantilaiseksi sotilaaksi, joka oli saapunut Alppien yli urkkiakseen tietoja Italian sotasuunnitelmista. Ja minun tehtäväni oli selvittää englantilaisen aikeet ja reitti. Torre Apponale antoi mielikuvitukselleni luvan vaeltaa koputtamatta sisään talojen ikkunoista ja kurkistella suljettujen ovien taa. Miten palkitsevia nuo ajatusleikit olivatkaan!

Viimeisenä yönäni tornissa olin juuri saanut selville, että brittivakooja majaili kolmikerroksisen talon ylimmän kerroksen nurkkahuoneessa, kun musta terävänokkainen lintu pelmahti syliini. Lintu hakkasi siivillään kasvojani ja tunkin päänsä housujeni taskuun. Tartuin lintua niskasta ja paiskasin sen kauemmas. Lintu pörhisti sulkiaan ja lennähti istumaan kellon päälle.

Säikähdyksestä toivuttuani katsoin lintua tarkemmin ja kauhistuin. Linnulla oli suussaan tornin oven avain. Taputtelin vielä varmuudeksi taskuani ja totesin sen tyhjäksi. Olin neuvoton. Jos hätistäisin linnun lentoon, se veisi avaimen mukanaan tai pudottaisi sen tornin uumeniin. Lopulta ei tapahtunut kumpaakaan, vaan lintu kurotti kaulaansa ja asetti avaimen varovasti kellon kannatinpalkille. Sitten lintu iski minulle silmää, sen voin vaikka vannoa, kohosi siivilleen ja katosi.

Viivytin lähtöä, koska tiesin, että etuoikeutettu pääsyni torniin oli peruuttamattomasti evätty. Olin tornissa aamuun asti, jolloin Auringon säteet osuivat avaimeen ja saivat sen kimaltamaan. Haikein mielin raahustin alas ja poistuin Torre Apponalesta. Painoin oven kiinni ja vaikersin kuullessani lukon kielen naksahtavan pesään.

Kävelin rantatielle, mutta jäätelönmyyjät eivät olleet vielä tulleet.

Ari Voutilainen

Kirjoittajan muita novelleja

Kenkä

Sade

SUODATA SUODATA